Taas meni Annipan kanssa välit. Miksi? Ei mitään haisua. Tulivuori alkoi purkautua kun sanoin että en uskalla vielä luvata olevani vapaa puolentoista kuukauden päästä viikonloppuna ja sopia niin pitkälle mitään. Loukkasin syvästi tunteita ja nyt ihmetellään, miksi mulla on yhtäkään ystävää kun kohtelen ihmisiä noin ?!?

Joka ikinen kerta kun näin on käyny, oon jääny ihan monttu auki ihmettelemään mitä oikein tapahtu, mitä tein väärin, mitä ois pitäny tehdä eri tavalla ilman että noin olis käyny. Joka kerta oon luvannu ittelleni ja muillekin että nyt oli vika kerta kun annoin mahdollisuuden. Joka kerta oon pettäny oman luottamukseni antamalla anteeks, tai vaan hautaamalla entiset sotkut maton alle. Joka hemmetin kerta se sattuu yhtä paljon vaikka kuinka mun olis pitäny jo tottua tähän. No eipä siihen totu. Taas lupaan ittelleni etten enää kertaakaan vähääkään lähe tohon touhuun mukaan, mut miten saisin tän kerran eroamaan muista kerroista, etten oikeesti taas anna anteeks?

Jotkut vaan olettaa, että jos on psyykkisesti sairas, niin saa kohdella muita ihmisiä ihan miten tahtoo. En mä vähättele yhtään mielenterveydellisiä sairauksia, miks vähättelisin kun itekin olen niistä kärsiny, en tosin niin pahasti ku jotkut muut. Mikä ihme saa nämä ihmiset uskomaan, että muilla ihmisillä ei ole mitään tunteita ja niitä saa heitellä ihan miten sattuu vaan siksi koska oma mieli nyt sattui järkkymään? Vittu kun en vaan käsitä.

Hauskinta tässä on se, että viimeset sanat häneltä mulle oli jotakuinkin näin "Ehkä nyt sitten kerrankin uskon muita ihmisiä kun sanovat ettei tollasta ihmistä kannata kattella". Jos olisin ollu rehellinen, olis täytyny sanoa takasin että ihan sama täällä, mut en viittiny enää jäädä jankuttaan kun ei se tilannetta mihinkään muuta.

Nojoo, antaa olla. En jaksa koko juttua miettiä sen enempää. Kohta joskus kun Hannu tulee kotiin ni sitte todennäkösesti pillahdan itkuun ja vuodatan sille kaiken, sen jälkeen saa asia olla loppuunkäsitelty. Lopullisesti. Jos joskus vielä meinaan ettei tää ois niin lopullista, niin olkaa kilttejä ja kääntäkää mun pää.

Ipun kans aletaan pelaan sulkkista! Alkuun käydään Pirkkolan urheiluhallissa kerran viikkoon, ja jos innostusta riittää ni lisätään kertoja kahteen per viikko. Sitte siellä on mahdollisuus myös pingistellä ja tennistellä ja punttistella ja kaikkee! Musta tulee varmasti joku urheiluhullu. Nyt muuton jälkeen on ihan jääny airopikit ja keppijumpat väliin, ryhdistäydyn kohta taas. Ja täällä on nii ihanat lenkkimaastot et varmasti tulee lenkkeiltyäki enemmän :) Tänään kun pääsin koulusta puol neljän hujakoilla niin lähettiin suoraan Nispun kans kahestaan tonne lumeen rämpimään ja oli hirmu kivaa.

Mä oon ehkä ihastunu sileäkarvaseen noutajaan! Onneks on monta vuotta aikaa vielä miettiä mihin päädyn, nää rodut ku vaihtelee näköjään taas niin ahkerasti :D